maanantai 10. tammikuuta 2011

Hopeaa, savea, koruja...hopeasavikoruja.

Loskaa ja liukasta. Ajelin Tikkurilaan kurssille, kieli keskellä suuta, pimeää ja märkää jokapuolella.

Jännitti kuin pientä ekaluokkalaista, ihka ensimmäisenä koulupäivänä. Opettaja oli rento, mukavanoloinen nainen joka rempseästi muutamalle muulle opasti luokan sijainnin. Jonotin infotiskille kysyäkseni luokan suuntaa mutta huikkasin lasin takana istuvalle naiselle asian jo selvinneen. Kipitin tyttöjen perässä luokkaan. Valitsin oman paikkani, sijoitin vihkon ja kynän pulpetin reunalle, laitoin puhelimen äänettömälle ja odotin opettajaa kädet ristissä, ihan kuin pyhäkoulussa. Voi jestas ajattelin, rentouduin ja otin korukirjan luettavaksi.



Mietiskelin mielessäni että, pitäisiköhän mun käydä ulkona vähän useammin? Eikös tämä sitä ole ja lisää on luvassa kakkujen muodossa. Toisaalta nautin vauvan kanssa olemisesta aivan mahdottomasti, kiltti Tiitiäinen on, ei kilju turhia ja naureskelee vain.



Luokkaan alkoi kokoontua muitakin kurssilaisia, tein sellaisen huomion etten ollut ainoa jota jännitti. Naurahdin mielessäni ja uppouduin taas tutkimaan kirjaa. Ilta meni nopeasti ja sain selville oman koruni mallin. Teimme materiaalitilauksen, hetken seurasin ja kuuntelin opettajan juttuja ja lähdin hymy huulilla kotiin päin. Loskaan ja vielä pimeämpään kuin mitä oli tullessa. Motarilla oli hiljaista ja nopeasti Porvoon valot jo näkyivät.



Soitin päivällä äidilleni ja päivittelin sohvan oston hankaluutta, päätöksen tekoa ja sitä että, miten lopulliselta sohvan mallin ja materiaalin valinta tuntuu. Äiti oli samaa mieltä ja sanoikin hyvin että; sitä päätöstä siirtää kuin syntinen parannusta. Naurahdin että niinhän se on mutta silti siitä pitää joka kerta valittaa, haha.



Miehen on pakko olla mukana koska en itse sitä päätöstä osaa tehdä, tai sitten siitä ei muut tykkää. Jokatapauksessa vanhaan sohvaan on meillä kaikki hieman kyllästyneitä ja onhan se liian isokin.

Siltä meni selkäpoikki jo ajat sitten, siis runko. Jos erehdyt seisomaan sohvan edessä niin, että varpaat on edes vähääkään rungon alla ja joku istuu sohvalle niin varpaat ovat entiset. Huomasin sen tänään, ei ollut kiva tunne.



Mainitsin miehelle että, tuntuu uhkaavasti siltä että saatan hurahtaa tähän korujuttuun, aika näyttää kestääkö hermot tehdä sormusta josta opettaja niin varoitteli, eikä suositellut sitä ensimmäiseksi työksi. En anna periksi, tuli mitä tuli.



Tiimari on kiva kauppa, sinne suuntaan huomenna...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti